Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta vieno puna nousi hänen poskilleen.
"Hyvää metsästys-onnea!"
"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.
"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."
"Ette siis suo minulle onnea."
"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa ja lähti.
Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon luonnetta ja arvokkuutta.
Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.
Kahdeskymmeneskolmas Luku.
Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.