Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.
Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki tärkeänä pitänyt.
"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian sisällysrikkaaksi.
"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi tohtori.
"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä silitellen koiran silkinhienoista päätä.
"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on ruoskinut", intti tohtori.
"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan häpeättekin, tohtori, eikö niin?"
"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."
"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:
"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."