Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.
Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi tohtoriin:
"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.
Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä jalkain juureen.
"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.
"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.
Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä. Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää. Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista, mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä halveksimisen ilmeen hänen silmissään.
Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.
"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.
Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.