Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä vertauskuvana.
Mistä lähti se ja minne vieri?
Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään, jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.
Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho kerran päästä toivotuille perille.
Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.
Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.
Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi, mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen silmiensä edessä esitettiin.
Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua. Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden. Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.
Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta. Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan, hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.
"Kuinka saatatte te, — — —?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä äänellä.