"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.
Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.
"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."
"Kenen äänen?"
"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."
"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."
"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."
Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele, jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat".
Kahdeskymmenestoinen Luku.
Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.