"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.
"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä asti."
"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.
Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin 'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se tapahtuu vähemmällä."
"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään.
Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin
Jumalan Pojan kuolemalla."
Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden lapsia", joista Raamattu puhuu.
Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.
"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.
"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.
"En enää. Entisaikoina luin."