Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!
Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.
Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella, ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.
Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän omaan huoneeseensa.
Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.
Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.
Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan heränneinä.
Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.
Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän tuolin laidalle.
"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.