"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.
Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.
"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.
Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.
"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.
Ja Elisa kirjoitti.
Kahdeskymmenesneljäs Luku.
Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta, jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.
Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.
Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois. Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.