Tohtori Hessel pysähtyi.
"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."
"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."
Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen.
Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.
"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.
"En."
"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."