Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.
Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä, ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.
"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile, ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia unhotamme taivaan."
"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään. Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."
"Se unelmasi muuta todeksi!"
"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.
Mutta pian tunkihe huokaus esiin:
"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"
"Sen voi pestä pois."