"Sano se minulle!"
Elisa pudisteli hiljaa päätään.
"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.
"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.
"Mutta minä nyt tunnen sellaista."
"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise ainakin Jumalalle!"
"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella, johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.
Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi jalkeilla oleskella.
"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja istutti hänet viereensä sohvaan.
Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.