Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.
"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"
"Näin hänet kerran kaukaa."
"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"
Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.
"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.
"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.
"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".
"Kuinka niin?"
Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän vetäsi Irenen luokseen.