"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.
"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.
"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."
"Entä Helmer?"
"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt; hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."
"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.
"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä harrastuksilleen tähän maailmaan."
Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"
"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön ryhtyä."
"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"