"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti
Irenen molemmat kädet omiinsa.
Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita…
Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.
Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat toisiaan lähinnä.
Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli tuntenut ja kokenut. — — — "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran, "pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa. Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.
"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella, että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen. Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.
"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.
"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta, Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä. Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin, että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!…"
Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi, niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata. Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.
Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.