"Häiritsenkö sinua?"
"Et ollenkaan."
Irene polvistui vuoteen ääreen.
"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.
Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin oli ylhäällä.
"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan Jumalan kutsumusta?"
Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen.
"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.
Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon puutetta.
"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."