"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."
"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.
"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.
Majuri hymyili salamyhkäisesti.
Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.
"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.
"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.
Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.
"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen
Elisalle.
Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan tosiasiaksi todistettiin.