Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.
Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.
Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.
"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli
Irene.
"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"
"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.
"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."
"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.
Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.
"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän semmoiselta näyttämään."