"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"
"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.
"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.
"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.
Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.
267
Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.
Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.
Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.
Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?…