Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.
Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan — — — Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää, että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua tahi sitten sortua!
Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia, joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.
"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.
Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä mietteissä kotiin kulkemaan.
Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.
"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää.
Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.