Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen lujuutta ilmeni.
Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.
Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.
Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain olevansa.
Kolmaskymmenesneljäs Luku.
Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.
Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.