Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne erityisesti häntä kohden käänsi.
"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:
"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"
"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti hänen puheensa oman sydämensä mukaan.
Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.
"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"
"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia löytänyt."
Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.
"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.
Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.