Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiolleen.
Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa katsahti kysyvästi häneen.
"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia vikoja huomaat?"
Elisa hymyili.
"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."
"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti luottaisi".
"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.
Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto otti kovalle.
"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.