Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja tuntehikas.
"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"
Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa, että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa. Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta, sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.
Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.
Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiinsa.
Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti oleman mukana.
Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.