Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.
Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
Kolmaskymmeneskuudes Luku.
Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.
"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."