Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään kuvastui alakuloinen sävy.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.
"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samallaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.
Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.