"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla äänellä.
"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."
Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ett'en ole sinun uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."