Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.
Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.
Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä, hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa.
Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.