Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.
Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.
Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikellaisista ryysyistä.
Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.
"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.
Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!