Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.
Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan, kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!
Toinen Luku.
Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet, vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin jakanut työn keskenänsä.
Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.
"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.
"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua ennen kuin heräsin."
"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"
"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.