"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.
"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."
Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.
"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet?"
"Ankarimmin —", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."
Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.
"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."
Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.
"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", kysyi hän.
Elisa katsoi kotiansa kohden.