Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.
Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.
"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.
"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.
Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.
Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.
He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.
"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla turva vahva."
Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.
Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.