Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.
Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:
"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.
Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!
toivoo pikku Sven.
Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.
Neljäskymmenes Luku.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.
Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.
Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.