Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja kylläpä hän heistä ylpeilikin.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.

Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut, vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin täytyikin Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.