"Heitä en edes ajatellutkaan."
"Ketä sitte? Minuako?"
"Niin, sinua yksin?"
Tohtori nauroi epäillen.
"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".
Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.
Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.
Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä, sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi. Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin. Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta, ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä, sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.
Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.
Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.