Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään saattanut jäädä!
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.
"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.