Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni, ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä päivänsä työtä päättänyt.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.
Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.
"Sven!"
Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiinpainettavat.