Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.
Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi.
Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.
Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään. Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."
"Äiti!"
Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä maatessaan jo näytti.
Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.
Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.
Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?
Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.
"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.