Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.
"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.
Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.
"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.
Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.
Neljäskymmenesneljäs Luku.
Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.
Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin Elisa odottaakaan saattoi.
Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja pirteältä.
Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti? Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa askareissa.