Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan kummaa!
Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.
"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.
Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?
Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän matkalle läksi.
Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.
"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"
"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.
"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.
Ne olivat selki seljällään.