"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."
Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.
"Koeta urhoollisesti kestää — — —", änkytti Eedit. "Elisa — on kipeä."
Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.
"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"
Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan saadakseen kuulla toisen vastalausetta.
Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein arvannut.
Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei huoneessa ollut kuin vainaja.
Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut. Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka sydänten salaisimmat tutkii.
"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa
Aadolf täällä", virkkoi Kristian.