Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.
Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.
"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.
"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.
Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.
Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.
Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.
Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat, joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.
Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako, joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt, ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.
Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa. Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.