Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"
Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.
"Äiti, — — —, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun:
Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.
Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.
"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.
Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.
"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."
Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli säntilleen osattava.
"Milloin äiti niin sanoi?"
"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, — ei, hiukan ennen se oli."