Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.
Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä, ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa. Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle Kristukselle.
Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"
Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.
Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"
Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.
"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi toinen heistä.
"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat Herran määräämänä otollisena hetkenä."
Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka ylensi mieltä ja tuotti siunausta.
Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.