Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.
Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?
Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.
Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki, vaatinut sen Herransa nimessä.
Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?
"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."
"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta
Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."
Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.
Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit, kuin minkä maksaa voin?
Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.