Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.
Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös suureen valoisaan päämaalin puoleen.