"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon, mutta te ette tahtoneet'."
Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?
Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?
Neljäskymmeneskuudes Luku.
Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.
Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.
Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.
Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.
Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa, muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.
Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.