Seitsemäs Luku.
Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.
Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"
"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.
"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."
Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi sitä neuvomattakin harrastaa!
"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.