Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."
"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani sikseen heittää."
"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"
"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.
Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
"Minullekin vähän!" pyysi hän.
Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.