"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.
"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
Kristian.
"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."
"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli
Kristian.
"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."
"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"
"Niin, sanohan muuta!"