Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.
Yhdeksäs Luku.
Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.
Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle, millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut. Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin ymmärtämään.
Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.
Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen. Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.
Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin. Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.
"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf huolettomasti.
Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi aihetta huoleen.
"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.